torstai 25. maaliskuuta 2010

Uuden päivitykset

Uudet päivitykset näkyvät tästä eteenpäin vain lukijoille tarkoitetuilla sivuilla. Jos haluat lukea tarinan jatkoa kirjaudu lukijaksi ja laita sähköposti-osoitteesi kommenttiruutuun. Laitan sinulle kutsun, jotta pääset lukemaan tarinan uusia kiemuroita.

keskiviikko 3. maaliskuuta 2010

Haluatko jatkaa lukemista?

Tarinaa on muokattu melkoisesti. Idea on pysynyt samana, mutta päähenkilöt on esitelty paremmin kuin tässä versiossa. Laaksoa ja kaupunkia esitellään tarkemmin. Kaikenlaista on tapahtunut ja tapahtuu koko ajan.

Jos haluat lukea tarinaa edelleen, kannattaa kirjautua lukijaksi. Noin viikon päästä laitan uusimman version tarinasta blogiin, joka on avoin vain niille jotka kirjautuvat lukijaksi. Tämä siksi, että näyttää siltä että tästä tarinasta ehkä tuleekin enemmän kuin alkujaan ajattelin. Eikä kukaan osta kirjaa, jos tarinan voi lukea vapaasti netissä. Muutos on siis välttämätön, kuten lähes aina oikeassakin elämässä.

Jos haluat kommentoida tarinaa tai jos se herättää sinussa muita ajatuksia tai haluat kirjautua lukijaksi kun viikko on kulunut, laita kommenttiin viestiä.

If you are interested in this fantacy story write a comment and if you leave an e-mail address I will answer to you.

Nyt jatkan tarinan muokkaamista ja toivotan kaikille hyvää yötä ja kauniita unia.

torstai 18. helmikuuta 2010

Kylpylä

Gaion hidasti kulkuaan kun käytävä kääntyi jälleen ylöspäin. Pian he saapuivat käytävän päähän. Seinä heidän edessään näytti sileältä, siinä ei näkynyt mitään mikä vois olla ovenkahva, mistä voisi kääntää tai painaa. "Miten tästä eteenpäin?" Guila näytti neuvottomalta. "Tässä pitäisi olla... Aivan tässä se on!" Gaion painoi jalkansa aivan käytävän seinän vieressä olevan kivenmurikan päälle. Kuului rahinaa ja käytävän seinä alkoi hitaasti ja raskaasti liikkua sisäänpäin. Gaion ja Guila pidättivät hengitystään. Kummankin käteen oli kuin taikaiskusta ilmestynyt ase. Gaionilla oli terävä tikari ja Guila oli taikonut käteensä lyhyen miekan.

Oven takaa näkyi pelkkää pimeyttä, Gaion kohotti varovasti soihtuaan ja valaisi ympärilleen. He olivat jonkinlaisessa varastohuoneessa. Tavaroita oli joka puolella, eivätkä ne olleet pinoissa tai hyllyillä. Huone näytti siltä, että se oli joskus pengottu perusteellisesti ja sen jälkeen siellä ei oltu käyty. "Jos muistan oikein olemme kylpylän kellarivarastossa. Täällä ei näytä siltä, että täällä olisi kukaan käynyt pitkään aikaan. Ehkä meillä on onnea ja pääsemme livahtamaan kaupunkiin kenenkään huomaamatta." "Miten saamme oven kiinni?" Guila katseli seinää oven lähellä. "Tällä puolen on samanlainen kivi. Odotahan, tässä." Gaion painoi jalallaan ja ovi alkoi hitaasti sulkeutua.

He liikkuivat hitaasti ja varovasti tavaroiden seassa kunnes tulivat portaiden juurelle. Portaat näyttivät vanhoilta ja hieman rapistuneilta. Mutta heillä ei ollut nyt muuta vaihtoehtoa kuin yrittää kiivetä niitä pitkin ylös. Mitä ylähäällä oli, sitä he eivät tienneet. "Minä menen edellä, olen kevyempi." "Hyvä on mutta ole varovainen. Ja ota tämä köysi mukaasi. Jos portaat pettävät voit heittää sen minulle, jotta voin kiivetä ylös." Gaion ojensi Guilalle vanhan köyden, joka oli unohtunut seinäkoukkuun. "Hyvä on."

Guila hiipi portaita ylös koetellen jaloillaan jokaisen porraslaudan kestävyyttä. Puolessa välissä portaita yksi laudoista antoi periksi hänen painonsa alla. Hän horjahti, mutta jatkoi kiipeämistä ylöspäin. Tultuaan ovelle portaiden yläpäähän hän huikkasi hiljaa Gaionille varoittaen tätä murtuneesta askelmasta. Gaion sammutti soihdun ja alkoi kiivetä portaita. Päästyään ylös hän ojensi kätensä avatakseen oven, mutta Guila tarttui häntä käsivarresta ja kurottautui kuiskaamaan suoraan hänen korvaansa "Kuuntele, toisella puolella on joku." Oven läpi kuului hiljaista ääntä. Kuin joku olisi puhunut. Guila ja Gaion olivat hyvin lähekkäin, lähes hengittämättä ja kuuntelivat.

"Mitä sinä oikein tarkoitat?" kysyi joku kovalla äänellä. "Minun ei ole tarpeen selittää sinulle tarkoituksiani." vastasi toinen ääni. "Sinun tulee vain täyttää tehtävä, josta sinulle maksan. Ja hyvin maksankin. Muut asiani eivät kuulu sinulle." "Minä olen kunniallinen rosvo, enkä tee mitään hämäräperäistä. En edes suuresta rahasta. Tuossa ovat rahasi. Etsi joku toinen täyttämään tehtäviäsi!" Oven läimähdys ja kaikki oli hiljaista.

"Odotetaan vielä. Saattaa olla, että vain toinen heistä poistui." kuiskasi Gaion Guilan korvaan. Hän tunsi sieraimissaan Guilan hiusten tuoksun ja ihmetteli mielessään miksi se toi hänen mieleensä kuuman kesäpäivän ruohikkoisella joen rannalla.

Guila hengähti hiljaa, kuin olisi pidättänyt hengitystään. Samassa he kuulivat jonkun kävelevän oven takana olevassa huoneessa. Askelet lähestyivät kellarin ovea. Kääntyivät ja palasivat taas. Kuului mutinaa, kun huoneessa olija puhui itsekseen. Ääni voimistui kun hän lähestyi ovea. "Minun on löydettävä, joku joka uskaltaa...." Ääni vaimeni puhujan mennessä kauemmas ovesta. "... kristalli on löydettävä..." Guila hengähti ja Gaion tunsi hänen hengityksensä rintaansa vasten. "... kukaan ei tiedä mitä se aiheuttaa..." taas toiseen suuntaan "... tyttöjä on oltava seitsemän, eikä kukaan saa olla toisensa..." "Minun on löydettävä joku, joka..." Sitten kuului oven läimäys ja tuli täydellinen hiljaisuus.

"Mennään." sanoi Guila "Meidän on saatava selville kuka huoneessa oli. Hän tiesi jotain tytöistä ja kristallista. Pidä kiirettä." hän nykäisi ovea. "Varovasti, emme tiedä onko huone tyhjä." Gaion työnsi ovea ja se alkoi raottua. "Phah" tuhahti Guila ja kurkisti varovasti ovesta. "Ketään ei ole näkyvissä. Pian nyt." "Malta, emme tiedä mitä on seuraavan oven takana. Tämä oli aikoinaan suuri kylpylä, yksi kaupungin suurimmista. Olemme sen keittiön takana olevassa varastohuoneessa. Jos muistan oikein täällä pitäisi olla pieni ovi suoraan kujalle." "Emme me voi sinne mennä, meidän on saatava huoneessa ollut mies kiinni." "Jos kylpylä on yhtä suuri kuin ennen, emme voi tietää kuka asiakkaista se oli. Meidän on ensimmäiseksi päästävä täältä ulos ja mieluimmin huomaamattomasti." "Saatat olla oikeassa. Mutta jotain meidän on pakko tehdä." turhautuneena Guila myönsi Gaionin olevan oikeassa ja seurasi häntä pienelle sivukujalle johtavan oven luo.

Ulkona alkoi jo hämärtää kun Gaion varovasti työnsi kujalle johtavan oven auki ja he pujahtivat kujalle. Ketään ei ollut näkyvissä. He suuntasivat hiljaa kujan suulla loistavaa valoa kohti ja sulautuivat pian kadulla kulkijoiden joukkoon. Heidän kadottuaan näkyvistä kujan syvistä varjoista erkani hahmo, joka lähti seuraamaan heitä.

Käytävä

"En pidä tästä paikasta!" protestoi Guila. "Täällä on aivan liikaa rottia ja hämähäkkejä!" "Tuskin täällä on edes rottia, kukaan ei ole luultavasti käynyt täällä sen jälkeen kun me Damin kanssa täällä seikkailimme." "Mutta hämähäkkejä täällä on! kiljaisi Guila." "Et kai sinä sellaisia pieniä otuksia pelkää?" ihmetteli Gaion "Eivät ne sinulle mitään tee." "Mistä sinä sen tiedät. Enkä minä pelkää niitä, minä kammoan noita monijalkaisia, karvaisia petoja!"

"Meidän on paras jatkaa matkaa, ennekuin hämähäkit hyökkäävät.! virnisti Gaion. Guila mulkaisi häntä alta kulmiensa "Näytä tietä!" Soihdun valo lepatti käytävän seinillä kun Gaion kohotti sen ja lähti eteenpäin. Käytävä oli kapea, heidän oli kuljettava peräkkäin, vähän matkan päästä se lähti laskeutumaan alaspäin. "Mihin me oikein olemme menossa?" Guila kysyi hiljaa. "En tiedä." vastasi Gaion rauhallisesti. "Mitä!" Guila pysähtyi kuin seinään. "Sinähän sanoit olleesi täällä ennenkin!" "Olen ollut, ja silloin käytävä päättyi yhteen kaupungin monista kylpylöistä, mutta siitä on aikaa vuosikymmeniä." Mitä meillä on nyt edessä, siitä minulla ei ole aavistustakaan." "Voi Luoja!" huokaisi Guila ja lähti kiireesti Gaionin perään, hän ei halunnut jäädä tähän hämähäkkien pesään yksin pimeyteen.

Äiti Maan luostarin portilla Herttuan palvelija Kser yritti saada portinvartija nunnan uskomaan, että heidän asiansa oli äärimmäisen tärkeä ja heidän olisi tavattava luostarin abbedissa välittömästi. "Yö on tulossa" sanoi portinvartija "Illan seremonia on vielä kesken. Voin laskea teidät sisään, mutta teidän on odotettava vierastalossa." "Hyvä on me odotamme." Kser tiesi, että Herttua oli kärsimätön, mutta tämän olisi opittava kärsivällisyyttä.

Kun portti avautui, läheisen pensaan alta livahti luostarin puutarhaan harmaankirjava kissa, jolla oli keltainen kaulus. Kissa livahti puutarhan pensaiden alle eikä kukaan huomannut sitä.

Kun Kunnioitettu Äiti tuli iltaseremoniasta nunnat seuranaan, portinvartija tuli kertomaan hänelle myöhäisistä vieraista. Samassa Äiti tunsi jotain pehmeää painautuvan jalkaansa vasten. "Mitä..." katsoessaan alas hän huomasi kissan, joka puski hänen jalkaansa vasten. "Mutta sinähän olet Kaveri. Mitä sinulla on kaulassasi." Äiti otti nauhalla kissan kaulaan sidotun paperin. "Tämän täytyy olla viesti Gaionilta." Kissa naukaisi. "Tämän täytyy liittyä hänen tuomaansa tyttöön." Äiti avasi kirjeen ja luki hiljaa "Herttua etsii sisartaan. Ehkä löytämäni tyttö. Parasta kuitenkin pitää kaikki tytöt turvassa teidän luonanne. Meren kaupungissa 7 tajutonta."

Luettuaan kirjeen Äiti oli hetken hiljaa. "Herttua on siis täällä?" "Kyllä Äiti, hän tuli neuvonantajansa, vanhan Ksarin kanssa. Heillä ei ollut sotilaita mukana. Käskin heidän odottaa vierastalossa. Ksarilla voi juuri nyt olla hiukan vaikeaa." hymähti portinvartija. "Aivan varmasti." Äidin äänessä kuulsi hymy. Kaikki Citadelin kaupungin asukkaat tunsivat Herttuansa ja tiesivät hänen kärsimättömän luonteensa. "Hänen on kuitenkin odotettava huomiseen aamuun, olen tämän illan ja yön seremoniassa." "Hyvä on Kunnioitettu Äiti. Annan heille huoneen vierastalosta ja ilmoitan keittiöön ylimääräisistä syöjistä aamiaisella."

maanantai 15. helmikuuta 2010

Kaupunki

"Portti, jota ei vartioida. Älä naurata." tuhahti Guila, "Ei sellaista olekaan. Kaikki kaupungit vartioivat porttejaan." "Tämä portti on ollut aina lukittu. Se on oikeastaan vain pieni ovi muurin mutkassa. Niin kauan kun kukaan muistaa, avain on ollut kateissa. Enää ei edes tiedetä miksi se on muuriin rakennettu." "Jos se on lukossa eikä avainta ole, miten ajattelit mennä siitä kaupunkiin? Ajattelitko murtaa sen?" "No en, mutta jos muistan oikein avain on muurin kolossa." "Mutta juurihan sanoit, ettei avainta ole, tai siis että kukaan ei tiedä missä avain on!" "Ei sitä enää tiedetäkään, mutta olen kasvanut kaupungin takana olevilla vuorilla ja poikien tapaan mekin seikkailimme ystäväni kanssa siellä missä ei olisi saanut. Näimme kerran erään miehen tulevan ovesta ja laittavan avaimen muurin kiven taakse. Kokeilimme porttia ja piilotimme avaimen uudelleen. Eräänä päivänä tajusimme, että avainta ei käyttänyt kukaan muu kuin me. En usko, että kukaan on löytänyt piilopaikkaamme, vaikka siitä kun käytimme avainta onkin jo kulunut vuosia." "No mennään katsomaan kuinka näppäriä tämän päivän pikkupojat ovat!" tokaisi Guila.

He kulkivat metsän reunan kätköissä pois portilla olevien sotilaiden näkyvistä ja ylittivät muurin ympärillä olevat pellot varovasti ympärilleen vilkuille. Kaikki oli kuitenkin rauhallista. Aurinko ei ollut vielä aivan maillaan, joten muurilla kulkevat sotilaat eivät kiinnittäneet pellolla liikkuviin ihmisiin kovin paljoa huomiota. "Onneksi meitä voisi kaukaa katsoen luulla maanviljelijöiksi, jotka tutkailevat tulevaa satoaan." sanoi Gaion hiljaa.

Pian he saapuivat pellon laitaan muurin juurelle ja jatkoivat muurin viertä maantieltä poispäin. Kohta Gaion pysähtyi ja katseli ympärilleen. "Katsotaan vieläkö..." hän mutisi hiljaa itsekseen vetäessään muurista yhden kiven irti ja työntäessään kätensä koloon. "Vielä!" hän huudahti hiljaa ja veti esiin vanha ruosteisen avaimen. "Tuollako pitäisi saada ovi auki?" ihmetteli Guila "ja missä se ovi sitä paitsi on? Tässä ei ole muuta kuin muuria!" "Sanoinhan, että se on vain pieni ovi. Sitä on vaikea löytää jos ei tiedä sen olemassaolosta. Sen rakentajat ovat naamioineet sen todella hyvin. Kas tässä!" Gaion työnsi avaimen lähes näkymättömään avaimen reikään ja väänsi voimalla. Kirskuen avain kääntyi vanhassa lukossa ja Gaion sai oven hitaasti auki. Ummehtunut ilma tulvahti heitä vastaan pimeästä käytävästä. "Miten me tuolla pääsemme liikkumaan. Minä en ainakaan näe pimeässä. Nyt olisi kissan silmät paikallaan.!" "Täällä pitäisi olla soihtu!" muisteli Gaion. "Tässä, " hän sanoi ja kaivoi taskustaan tulukset. Soihtu syttyi savuttaen. "Onhan tuo nyt parempi kuin ei mitään!" tuhahti Guila ja astui varovasti käytävään. Gaion kääntyi ovea kohti "Laitan avaimen piiloonsa." hän sanoi hiljaa. "Miten me sitten pääsemme täältä ulos?" kysyi Guila. "Täällä on sisäpuolella lukon avausmekanismi, jolla saamme oven auki kun haluamme mennä ulos." selitti Gaion.

perjantai 12. helmikuuta 2010

Etsijät

"Kukaan ei tiedä mikä aiheuttaa tyttöjen tajuttomuuden." sanoi Guila "Hei katso, tuolla on kissa, mikä sillä on, miksi se käyttäytyy tuolla tavalla?" Hei se on Kaveri, me kuljemme joskus yhdessä, se on viisas kissa." "Mitä se nyt oikein tekee?" "Jotain on nyt pielessä edessäpäin!" sanoi Gaion. Hän katseli kun kissa hiipi varovasti tien laitaa heitä kohti ja käänsi vähän väliä päätään kuin olisi katsonut olkapäänsä yli taakseen. "Nyt on parasta olla varovainen ja mennä pois tieltä." Gaion pujottautui joen rantaa reunustavien suurten pajupensaiden alle ja Guila seurasi häntä nopeasti. Pian edestäpäin kuului askelten töminää ja pieni sotilasjoukko ilmestyi heidän näkyviinsä.

Sotilasjoukko liikkui nopeasti ja pian he olivat ohittaneet joentörmällä piileskelijät. "Phah, pelkkiä sotilaita." tuhahti Guila ja aikoi palata tielle. Gaion tarttui häntä käsivarresta. "Kaikki ei vielä ole kunnossa. Kissa ei olisi varoittanut tuollaisesta osastosta, se oli aivan liian pieni. Odotetaan vielä hetki." "Olemmeko me nyt matkalla yhdessä?" kysyi Guila virnistäen. "No ainakin me piileskelemme yhdessä." hymyili Gaion vastaan.

Hetken kuluttua kuului taas askeleita, tällä kertaa hitaampia. Pian näkyviin ilmestyi kaksi miestä, jotka kulkivat hitaasti tarkkaillen ympäristöä ja maata edessään. "On aivan mahdotonta löytää jälkiä tieltä, siinä on niin paljon kulkijoiden jättämiä jälkiä" sanoi vanhempi miehistä. "Yritä kuitenkin." nuorempi mies pyysi. "Teidän armonne, en kykene tekemään ihmeitä, tästä kulki juuri edellämme sotilasosasto ja he viimeistään ovat sotkeneet kaikki jäljet. Jos sisarenne on mennyt tästä, hänen jälkensä ovat kadonneet ajat sitten." "Olen lähettänyt sotilaat etsimään häntä kaikkialta!" nuoremman miehen ääni värähti. "Tuo äskeinen osasto oli menossa Pyhän Äiti Maan luostariin." "Luostariin, Teidän korkeutenne! Miksi sinne?" "Ne nunnat saattavat piilotella häntä!" huudahti nuorempi mies. "Miksi he häntä piilottelisivat?" ihmetteli toinen. "Riitelin sisareni kanssa, hän ei halunnut totella minua!" nuorempi mies kuulosti suorastaan lapsellisen loukkaantuneelta. "Teidän Korkeutenne!" nuhteli vanhempi mies. Miesten äänet katosivat vähitellen piileskelijöiden kuulumattomiin.

"Kaveri, Kaveri." Gaion kutsui hiljaa kissaa. Kissan kuono ilmestyi pensaan alta aivan hänen vierestään. "Tulehan Kaveri, laitetaan sinulle viesti kaulaan. Vie se luostariin Pyhälle Äidille!" Gaion sitoi keltaisen liinan kissan kaulaan. Kissa naukaisi ja hiipi pois pensaan alta. Se lähti juoksemaan peltojen poikki kohti luostaria. "Mitä tuo tarkoitti?" ihmetteli Guila. "Kissa vie viestin luostarin abbedissalle. Hän ehtii toimia jos se on tarpeellista." selitti Gaion. "Mistä hän tietää mitä tuo kangasliina kissan kaulassa tarkoittaa?" "Tytöllä, jonka vein luostariin turvaan, oli keltainen paita. Äiti tietää, että pian tapahtuu jotain tyttöön liittyvää." "He ovat siis luostarissa." mietti Guila hiljaa. "Niin ovat," myönsi Gaion "ja he ovat siellä täysin turvassa. Tunnen abbedissan jo nuoruudestani ja hän on yksi viisaimpia ihmisiä, jonka tunnen. Hän pitää tytöt turvassa ja jos heidän hyväkseen voi tehdä jotain, hän pystyy siihen jos kuka."

"Meidän on jatkettava matkaa, mutta tietä on nyt parasta välttää. Sotilaita on varmasti liikkeellä enemmänkin." mietti Gaion ääneen. "Miksi haluat vältellä sotilaita?" "Sotilaat kyselevät kaikenlaista, eikä meillä ole aikaa tuhlattavaksi. Meidän on päästävä mahdollisimman pian kaupunkiin." Mutta mikä olisi paras tapa. Gaion nousi varovasti pensaan alta. Hän kuunteli tarkoin, mitään ei kuulunut. "Mennään metsän kautta." hän sanoi hiljaa. Tien ylitettyään he juoksivat läheisen metsän reunaan ja pujahtivat puiden taakse. "Meidän täytyy olla kaupungissa ennen auringon laskua, joten pidetään kiirettä." "Miksi ennen auringon laskua?" "Kaupungin portit suljetaan auringon laskiessa, eikä sisään päästetä ketään. Ystäväni odottaa minua tänään kaupungin tavernassa." He jatkoivat matkaa kohti kaupunkia. Porttia lähestyessään he huomasivat portilla sotilasosaston, joka tarkasti kaikki kaupunkiin menevät ja sieltä tulevat henkilöt. "Mitäs nyt?" kysyi Guila. "Tuo ei näytä hyvältä, he tarkastavat kaikki, sekä jalkaisin, että rattailla kulkevat." "Niin näyttää! Me emme siis voi kulkea portin kautta!" "Miten me sitten pääsemme kaupunkiin. Emme kai me lentääkään voi!" Guila sanoi sarkastisesti. "Ei emme lentää, mutta jos muista oikein, kaupunkiin pääsee pienestä portista, jota ei yleensä vartioida."

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Nainen

"Ja kukahan se sinä mahdat olla?" kuului tumma ääni hänen korvansa juuresta. Kun Gaion nosti katseensa hän näki savunharmaat silmät edessään. "Yritätkö ryöstää nukkuvan tytön omaisuuden?" kysyi nainen, jonka tiukka ote oli saanut Gaionin haukkomaan henkeään. Gaion yritti nousta ylös, mutta naisen ote piti eikä Gaionin pystynyt liikkumaan. "Pahus vieköön, nainen, näytit aivan tajuttomalta ja koska olen jo löytänyt yhden tajuttoman tytön halusin tarkistaa..." Gaionin käsi oli vapaa ja hän pääsi nousemaan. Nainenkin nousi ylös ja tuijotti Gaionia. "Sanoitko tajuttoman tytön? Missä hän on nyt? Miltä hän näytti, minkä ikäinen hän oli?" "Hei yksi kysymys kerrallaan." sanoi Gaion ja pudisteli vaatteitaan. "Tyttö on turvassa, hän oli nuori ja näytti aivan maanviljelijän tyttäreltä." "Missä hän on nyt?" tivasi nainen. "Kuulehan nyt," sanoi Gaion "en pidä tapanani keskustella ventovieraiden kanssa pusikossa. Enkä aivan varmasti kerro asioitani tuntemattomille, enkä siis kerro sinullekaan."

Nainen näytti raivostuvan, mutta hillitsi itsensä "Olen Guila, vaeltaja. Nyt tiedät kuka olen, voisitko jo kertoa tytön olinpaikan!" "En. Olen Gaion. Olen matkalla Citadelin kaupunkiin ja aion nyt jatkaa matkaani. Hyvästi!" hän aikoi lähteä jatkamaan matkaansa, mutta huomasi naisen asettuvan seisomaan eteensä jalat tukevasti haara-asennossa ja kädet lanteilla. "Ole ystävällinen ja väistä tieltäni. En haluaisi satuttaa sinua, enkä pidä tapanani lyödä naisia, mutta minulla on kiire. Minun on ennätettävä kaupunkiin vielä tänään, ennen kuin portit suljetaan auringon laskiessa." sanoi Gaion.

"Kerro minulle tytöstä, kun kuljemme kaupunkiin yhtä matkaa." sanoi Guila ja kääntyi kulkemaan Gaionin rinnalla. "Minä kuljen aina yksin!" sanoi Gaion ja lisäsi vauhtia. Nainen pysyi helposti hänen rinnallaan. "Olen tulossa Merin kaupungista ja siellä on löydetty seitsemän nuorta tyttöä tajuttomana. Sisareni on yksi heistä." kertoi Guila. Gaion pysähtyi kuin seinään. "Seitsemän tajutonta tyttöä!" hän huudahti "Miten maailmassa! Täälläkin tyttöjä on kaikkiaan seitsemän." "Mutta sinähän puhuit yhdestä tytöstä!" huuhdahti nainen. "Minä sanoin löytäneeni yhden tajuttoman tytön, mutta heitä on kaikkiaan seitsemän." "Missä he ovat?" "He ovat turvassa." vastasi Gaion. "Ooh, sinä olet raivostuttava!" "Niinpä, mutta kuten sanoin en kerro asioitani vieraille. Ja minulla on kiire!" Gaion jatkoi matkaansa kohti kaupunkia ja nainen seurasi aivan hänen kannoillaan.

"Verikiven kristalli liittyy tyttöihin jollain tavalla." Gaion kuuli Guilan kertovan. "Merin kaupungin parantaja on vanha ja viisas. Hän kertoi minulle, että tytöt voi palauttaa takaisin tajuihinsa ehkä tuon kristallin avulla." "Mutta mikä on aiheuttanut tyttöjen tajuttomuuden? Ja missä muualla heitä vielä on ja kuinka monta? Ja miksi molemmissa kaupungeissa on seitsemän tyttöä? He ovat hyvin nuoria. Mitä he ovat tehneet, mikä on aiheuttanut tajuttomuuden?" Gaion pohti ääneen kulkiessaan kohti kaupunkia.

torstai 4. helmikuuta 2010

Kohti kaupunkia

Tie kiemurteli koivikon halki kadoten mutkan taa. Gaion katsoi taivaalle ja arvioi aikaa olevan vielä riittävästi, juuri ja juuri, ehtiä Citadeliin ennen porttien sulkemista. "Eiköhän mennä" hän sanoi kissalle ja lähti matkaan.

Saavutettuaan koivumetsän laidan tie kiemurteli peltojen poikki kohti laaksoa halkovaa jokea. Joki sai alkunsa vuorilta, joiden huippuja peitti lumipeite ympäri vuoden. Pienenä vuoripurona se hyppeli alaspäin, yhyttäen muita puroja ja saavuttaessaan laakson pohjan se oli jo vuolas virta. Laakson jälkeen joki katosi kallioon kovertamaansa kanjoniin. Laaksoon pääsi vain kahden kapean solan kautta. Toinen avautui itään suurille ruohoaroille ja toinen länteen ylängölle.

Taivallettuaan peltojen poikki Gaion seurasi joen vartta. Joen penkat olivat pajujen peitossa. Niiden oksat yltivät joissain paikoin maahan asti. Tytöillä oli kuumina kesäpäivinä tapana käydä joessa uimassa. Ja Gaion tiesi, että pajupensaat antoivat pojille oivallisia piilopaikkoja, joista kurkistella uimassa olevia tyttöjä.

Saavuttuaan joen yli johtavalle sillalle Gaion katseli taas taivaalle ja huomasi auringon jo kääntyneen laskuun, mutta vielä olisi aikaa. Ei kuitenkaan niin paljoa, että ehtisi pulahtaa uimaan. Niinpä Gaion jatkoi matkaansa joen länsirantaa kohti Citadelia. Kissa juoksenteli omia teitään ja vilkaisi aina välillä mihin asti sen hidas ihmiskumppani oli ehtinyt.

Yllättäen kissa seisahtui ja kohotti kuonoaan, se naukaisi hiljaa hiipi kohti joen rannalla olevaa tuuheaa pajupensasta, pujahti oksien alle ja naukui surkeasti. "Mitä nyt?" Gaion huolestui kissan käytöksestä, "oletko satuttanut itsesi?" Gaion seurasi kissaa pensaan oksien alle. Kissa istui maassa makaavan naisen vieressä ja katsoi hieman hämmentyneen näköisenä Gaionia. "Mitä tämä nyt on, taas tajuton tyttö!" Gaion kumartui maassa makaavan hahmon puoleen ja kosketti tämän otsaa. Ja samalla hetkellä hän huomasi ranteensa olevan kiinni. Luja käsi puristui sen ympärille ja nykäisi. Gaion menetti tasapainonsa ja huomasi olevansa rähmällään pensaan alla. "Mitä pahusta..." hän karjaisi.

"Ja kukahan se sinä mahdat olla?" kuului tumma ääni hänen korvansa juuresta. Kun Gaion nosti katseensa hän näki savunharmaat tummat silmät edessään.

tiistai 2. helmikuuta 2010

Tajuttomat (/Matka jatkuu)

"Tule sisään, sisar Marian." sanoi Kunnioitettu Äiti, ja viittasi kädellään nunnalle, joka oli jäänyt seisomaan oven viereen. "Mikä on hätänä?" "Kunnioitettu Äiti, tyttö, jonka tämä mies toi on samalla tavalla tajuton kuin muutkin tytöt!" sanoi sisar ja vilkaisi Gaioniin. "Tämä mies," sanoi Äiti "On Gaion Dahil. Hän on tuttu vuosien takaa. Hän kävi tässä luostarissa jo lapsena, kauan ennen kuin tulit tähän luostariin sisar." "Hyvä on, Kunnioitettu Äiti" sanoi sisar "voisitteko tulla katsomaan tätä uusinta tyttöä, hänen kohdallaan on jotain mitä muilla ei ollut." "Hyvä on me tulemme." Sanoi Äiti ja viittasi Gaionin mukaansa. He kulkivat luostarin halki, heidän askeleensa kaikuivat käytävillä. Kun he saapuivat sairastupaan heitä vastaan iski voimakas yrttien ja mausteiden tuoksu.

Sairastuvan ovella heitä oli vastassa Sisar Julia. Hän tiesi kaiken mahdollisen lääkitsemisestä ja yrteistä ja mausteista. "Tulkaa katsomaan Äiti." hän sanoi pehmeällä ja sointuvalla äänellään, katsoi kerran Gaioniin ja hymyili. "Gaion! Sinäkö toit tämän viimeisimmän tytön?" "Minä, hyvä Sisar, minä." Gaion vastasi sisaren hymyyn. "Hän on täällä." Sisar Julia johdatti toiset seinän vierellä olevan vuoteen luo. Vuoteella makasi Gaionin tuoma tyttö. Hän oli hyvin nuori, melkein lapsi vielä. Hänen hiuksensa olivat pitkät ja suorat ja kummallisen kirkkaan punaiset. Hänellä oli yllään yksinkertainen keltahihainen, vihreä pusero ja vihreä hame. Jalassaan hänellä oli matalat pehmeästä nahasta valmistetut mokkasiinit. Tytön vaatetus kertoi hänen olevan maaseudulta.

Gaion katsoi tyttöä ja rypisti otsaansa. "Tuo tyttö ei voi olla maanviljelijän tytär, Kunnioitettu Äiti, hän on aivan liian hento kestääkseen viljelijäperheen työn raskautta." "Ei hän olekaan maaseudun tyttäriä. Katso hänen käsiään. Ne ovat hienot ja hennot, kynnet ovat kauniit ja aivan liian pitkät maatöitä tekevälle." Sanoi Äiti ja katseli tytön vaatteita. "Nämä vaatteet on tehty alkujaan kookkaammalle tytölle ja kursittu pienemmäksi häntä varten. Onko tytöstä löytynyt mitään jälkiä tai merkkejä?" "Ei, Äiti, ei ole. Aivan sama tilanne kuin muillakin tytöillä. Hän on tajuton, mutta emme tiedä mistä se johtuu, tai miten hänet saisi palaamaan tajuihinsa." vastasi Sisar Julia ja huokaisi. "Hyvä on, me jätämme sinut huolehtimaan näistä tytöistä." Äiti sanoi ja poistui sairastuvasta Gaion mukanaan.

"Tyttöjä on nyt seitsemän." sanoi Äiti hiljaa kuin itsekseen kun he olivat tulleet luostarin puutarhaan. "kaikki ovat löytyneet tajuttomina. Tajuttomuuden aiheuttajaa ei tiedetä eikä heitä saada hereille. Olemme jopa tehneet Äiti Maan riitit, mutta nekään eivät ole auttaneet. Me olemme neuvottomia, samoin Citadelin parantajat. Kukaan ei tunnut tietävän tai edes arvaavan mistä on kysymys." "Onko jotain mitä minä voisin tehdä?" kysyi Gaion "Onko jossain joku jolta voisi kysyä? Onko jokin kasvi, jota ette ole vielä koettanut?" "Ei poikani, ei ole ketään jolta kysyä, eikä kasveja joita ei olisi koetettu. Voimme vain yrittää pitää tytöt hengissä ja toivoa ja rukoilla."

"Mutta nyt meidän täytyy järjestää sinulle yöpaikka vierastuvasta." sanoi Äiti ja lähti astelemaan kohti portin lähellä olevaa rakennusta. "Kunnioitettu Äiti, minun on jatkettava matkaani vielä tänään." sanoi Gaion "Söisin mielelläni jotain ennen lähtöä, mutta en voi jäädä." "Miksi ihmeessä sinulla sellainen kiire on?" "Minun on oltava Citadelissa ennen kuin sen portit illalla suljetaan. Minua odotetaan siellä." "Hyvä on, mennään hakemaan sinulle syötävää. Ja evästä matkalle. Vieläkö sinulla on mukanasi se kissa? Hänenkin täytyy saada jotain suuhunsa." "Kaveri kulkee omia teitään, välillä kuljemme yhtä matkaa, välillä emme." vastasi Gaion ja katseli etsivästi ympärilleen. Kissaa ei näkynyt missään. No se tulisi omia aikojaan hän ajatteli ja meni Äidin perässä luostarin keittiöön.

Hän tunsi nenässään ruokahalua herättävän tuoksun ja hän huomasi olevansa erittäin nälissään. Keittiön pöydälle oli katettu leipää, keittoa, juustoa ja maitoa. "Arvasin ettet voi vastustaa keittiöni tuoksuja." kuului ääni suuren lieden luota. Tukeva nunna astui esiin lieden vieressä olevan ruokakomeron oven takaa kädessään kimpale kullankeltaista voita. "Sisar Cornelia" Gaion tervehti "Miten voisin vastustaa jotain sellaista mitä sinä loihdit lähes tyhjästä." Sisar Cornelia hymyili, halasi häntä "Syöhän nyt, poikaseni" hän sanoi ja laittoi voin pöytään.

Syötyään Gaion nousi kiitti sisar Corneliaa ja lähti ulos keittiöstä runsaat eväät mukanaan. Kunnioitettu Äiti ja muutama muu nunna odotti häntä ulkona luostarin pihalla. "Oletko varma, ettet halua jäädä luoksemme pidempään?" "Ei Äiti, minun on jatkettava matkaani ennen kuin on myöhäistä." "Hyvä on poikani." sanoi Äiti ja halasi Gaionia vielä kerran lämpimästi. Luostarin suuret portit avattiin ja Gaion astui niistä ulos, samassa hän tunsi pehmeän töytäisyn jalkaansa vasten. "Hei Kaveri, päätit siis lähteä mukaan." hän sanoi kissalle. Luostarin suuret portit sulkeutuivat jymähtäen hänen takanaan ja hänestä tuntui hetken kuin jotain olisi lopullisesti suljettu. "Olemme taas omillamme" hän sanoi kissalle ja käänsi katseensa tiehen edessään.

sunnuntai 24. tammikuuta 2010

Tytöt

Kunnioitettu Äiti ojensi kätensä ja halasi Gaionia lujasti. "Siitä on aivan liian kauan!" hän sanoi suoristi kätensä ja katsoi miestä edessään tarkasta. "Aivan liian kauan" toisti Gaion ja tunsi kosteutta silmissään. "Tule sisään poikani, tule sisään." "Ei vielä, minulla on teille jotain!" sanoi Gaion ja kääntyi. Hän kumartui sen pensaan juurelle jonne oli piilottanut tytön ja nosti tämän syliinsä. Palattuaan takaisin portille Kunnioitetun Äidin luo hän sanoi "Löysin hänet tällaisen metsästä. Minun taitoni eivät auta häntä, joten toin hänet tänne." "Taas tyttö!" huokaisi Kunnioitettu Äiti.

"Mitä te tarkoitatte, taas...?" "Meillä on jo kuusi tajutonta tyttöä luostarissa." sanoi Kunnioitettu Äiti ja huokaisi taas. "Kuusi, mutta mitä...?" "Tuo hänet ensin sisään." Kunnioitettu Äiti keskeytti Gaionin kysymyksen. "Hänet täytyy saada vuoteeseen ja sitten teemme mitä voimme hänen hyväkseen."

Gaion kantoi tytön sisään luostarin suurista porteista, kissa ja korppi livahtivat huomaamattomasti sisään hänen mukanaan ja katosivat saman tien luostarin puutarhan hämärään. Aivan kuin ne olisivat aavistaneet, että nyt tyttö oli hyvissä käsissä. Luostarin portit sulkeutuivat Gaionin takana kumahtaen. Hän käveli luostarin pihanurmikon poikki ja sisään sairastupaan, jossa oli rivi sänkyjä ja nunnia hyörimässä niiden ympärillä.

"Laske hänet tähän!" sanoi Kunnioitettu Äiti. "Sisar Marian, katsoisitko mitä hänen hyväkseen voi tehdä. Ehkäpä hän on vain kaatunut metsässä ja loukannut itsensä. Ehkäpä hän tulee tajuihinsa..." "Kyllä, Äiti" sanoi sisar Marian ja kumartui tytön puoleen.

"Tulehan Gaion, jätetään Sisar Marian huolehtimaan hänestä." Gaion seurasi Kunnioitettua Äitiä tämän työhuoneeseen, ja istui naisen viittauksesta suureen nojatuoliin kirjoituspöytää vastapäätä. "Kunnioitettu Äiti, mitä täällä on tapahtunut? Suuret portit olivat kiinni kun tulin, ne eivät ole koskaan ennen olleet.. Ja te sanoitte, että tyttöjä on useampia?" "Niin tyttöjä on nyt jo seitsemän." Kunnioitettu Äiti huokaisi.

"Portit pidetään kiinni, koska ensimmäinen, jonka löysimme tajuttomana oli yksi meistä. Hän on yksi nuorimpia nunniamme. Mitä hänelle on tapahtunut, sitä emme tiedä. Hänet löydettiin omasta vuoteestaan. Seuraavana päivänä tuli kalastaja, joka toi tajuttoman tyttärensä, jotta me voisimme hoitaa hänet terveeksi ja saada hänet palaamaan tajuihinsa. Sitten tuli Citadelin kaupungin parantaja. Hänenkin tyttärensä oli tajuton, eikä hän pystynyt auttamaan tytärtään. Kauppiaan ja aatelismiehen tyttäret tuotiin seuraavana päivänä. Ja eilen tuotiin vuoristolaisen tytär. Emmekä me ole pystyneet auttamaan noita tyttöparkoja millään tavalla. Voimme vain pitää huolta siitä, että he eivät kuivu aivan kokonaan. Ja nyt sinä toit tuon tytön metsästä, hän on pukeutumisestaan päätellen maanviljelijän tytär."

Samassa ovelta kuuluva koputus keskeytti Kunnioitetun Äidin puheen. "Sisään" hän sanoi. Sisään astui Sisar Marian. Ja hän näytti hyvin huolestuneelta.

keskiviikko 20. tammikuuta 2010

Luostari

Metsän reunassa mies laski tytön jälleen maahan. Suoristettuaan selkänsä mies katseli ympärilleen. Mitään ei näkynyt, kaikkialla oli hiljaista. Kuin he olisivat olleet ainoat ihmiset maailmassa, mies ja tajuton tyttö. Pohjoisessa vuoristoisen laakson päässä näkyi Citadelin kaupunki. Vuorijono jatkui loivasti kaartaen itään ja länteen. Laakson pohjalla näkyi muutama pieni kylä ja siellä täällä metsäisiä saarekkeita peltojen lomassa.

Ja silloin mies kuuli sen. Kumajavat lyönnit kaikuivat ympäröivistä vuorista. Luostarin kellot. Mies oli miltei unohtanut luostarin olemassa olon. Pyhän Äiti Maan luostari. Siellä tyttö olisi turvassa, ja sisaret osaisivat hoitaa tytön kuntoon. "Citadelin kaupunki saa siis vielä odottaa jonkin aikaa." mutisi mies ja nostettuaan tytön syliinsä hän lähti kulkemaan varovasti kohti piilossa olevaa luostaria.

Pian mies yhytti polun, jota hän lähti seuraamaan. Polku kiemurteli kivikkoisessa maastossa ja pian kallion takaa näkyi luostarin korkea muuri, jonka takaa häämötti rakennusten kattoja. Luostaria ympäröivän muurin takana oli puutarha, jossa kasvatettiin erilaisia lääkeyrttejä ja maustekasveja. Muistojen tulviessa mieleen mies saattoi haistaa puutarhan vahvat tuoksut. Ja luostarin suuri puinen portti oli aina auki, kuin toivottaakseen tulijan tervetulleeksi.

Äkkiä mies pysähtyi. Portti oli kiinni. "Tämä ei tiedä hyvää!" sanoi mies kissalle ja korpille, jotka olivat seuranneet häntä. "Portti on aina auki, vain synkimpinä yön hetkinä se suljetaan suojaksi pedoilta. Nyt kaikki ei ole oikein..." mies mutisi ja katseli ympärilleen. Missään ei näkynyt mitään mikä olisi varoittanut vaarasta. Kaikkialla hiljaista ja rauhallista.

Mies astui sivuun polulta ja laski taakkansa suuren pensaan juurelle, niin että pensaan riippuvat oksat peittivät tytön näkyvistä. Mies lähestyi luostarin porttia hitaasti. Päästyään portille hän alkoi paukuttaa sitä nyrkillään. Hetkeen ei kuulunut mitään, mutta mies tiesi, että muurissa olevasta salaluukusta näki portille ja portinvartija sisar näkisi portin edessä seisojan. Sitten hän kuuli kiivaita ääniä portin toiselta puolelta. "Kyllä minä tiedän mitä minä teen! Portti auki ja heti!" kuului muiden äänien yli.

Portti avautui hitaasti ja pian mies seisoi vastakkain lyhyen suoraryhtisen naisen kanssa. "Kas, kas, Gaion Dahill!" sanoi nainen "Siitä on aikaa!" "Siitä on aikaa, Kunnioitettu Äiti" sano mies.

lauantai 9. tammikuuta 2010

Purolla

Päästyään purolle mies pysähtyi ja laski tytön sylistään. Hän kuunteli hetken ja laskeutui sitten polvensa varaan tytön viereen. ”Mitä minä sinun kanssasi teen?” mutisi mies ja tunnusteli tytön otsaa. ”Hmm, ei kuumetta, mutta edelleen tajuton. Kuinka kauan olet ollut tajuttomana? Ja mikä sen aiheuttaa?” Mies kohottautui ja kostutti kättään purossa ja siveli sitten tytön otsaa. Tyttö huokaisi, mutta ei tullut tajuihinsa.

Mies kohosi seisomaan ja kuunteli taas keskittyneesti. ”Minä en pidä tästä!” hän mutisi ja katseli ympärilleen. Sumu näytti vain tiivistyneen. ”Sumua, vaikka aurinko on lämmittänyt monta tuntia. Tähän ei voi jäädä odottamaan.” Mies nosti tytön taas syliinsä ja lähti varovasti jatkamaan matkaansa. Muutaman askelen jälkeen hän pysähtyi taas kuuntelemaan. Hetken kuluttua hän jatkoi matkaa ja astui varovasti puron kiville, puron ylitettyään hän laski taas tytön maahan.

Kissa ja korppi olivat seuranneet miestä. Ne olivat selvästi varuillaan. Kissa luimisti korviaan kuin olisi varoittanut. Korppi leyhytteli siipiään, mutta ei päästänyt ääntäkään. Mies katsoi korppia ja viittasi sille kädellään. Korppi näytti ymmärtävän miehen tarkoituksen ja lehahti siivilleen. Se kiersi muutaman kerran laajenevassa kaaressa miehen ympärillä. Katosi puiden sekaan. Kissa luimisti taas korviaan ja sähisi hiljaa. Mieheen vilkaistuaan se lähti hiipimään pensaiden alla eteenpäin.

Mies odotti kärsivällisesti. Hän tiesi, että saisi pian tietoa tavalla tai toisella. Ilmasta tai maasta. Odotellessaan hän kumartui taas tytön puoleen. Tyttö oli tajuton hän hengitti hyvin kevyesti. Mies rypisti kulmiaan huolestuneena. Jos mitään ei pian tapahtuisi heidän täytyisi jatkaa matkaa. Samassa korppi lensi esiin puiden takaa. Se kirahti kerran hiljaa ja lensi kohti länttä. Istahti puun oksalle odottamaan ja leyhytteli siipiään. Samassa mies huomasi kissan kuonon pistävän esiin pensaan alta ja sekin lähti samaan suuntaan kun korppi.

”Vai niin, te olette sitä mieltä, että meidän pitäisi kiertää länteen. Citadel on kuitenkin pohjoisessa.” Mies kuitenkin luotti kissan ja korpin vaistoihin ja nostettuaan tytön varovasti syliinsä hän lähti kohti länttä pohjoisen sijaan. Sumu näytti vähitellen liikehtivän ja haipuvan. Lännessä ilma oli selkeämpää ja pian sumuinen alue oli jäänyt taakse. Metsän reuna häämötti miehen edessä.

torstai 7. tammikuuta 2010

Löytö

"Miksi sinä minun päälleni käyt?" kysyi mies korpilta. Korppi lennähti taas saman pensaan oksalle ja rääkäisi. "Onko sinulla sielä pesä? En minä sinun pesällesi halua." sanoi mies ja aikoi jatkaa matkaansa. Silloin hän huomasi kissansa tutkivan pensaan alimmaisia oksia. "Tulehan jo Kaveri, meidän on ehdittävä kaupunkiin ennen pimeän tuloa." mies astui taas muutaman askelen. Kissa ei kuitenkaan seurannut miestä, vaan alkoi varovasti tunkeutua yhä syvemmälle pensaan sisään.

"Mitä täällä nyt oikein on?" ihmetteli mies ja kyykistyi kissansa viereen. Pensaan oksien alla näkyi jotain kirkasta, se näytti aivan kankaalta. Mies yritti tavoittaa sitä käteensä, mutta se oli kiinni jossain eikä hän saanut sitä irti. "Mitä tämä nyt..." Mies kumartui syvemmälle pensaan alle, pensaan piikit pistelivät häntä ja hän aikoi vetäytyä pois. Silloin kissa naukaisi lujaa. "Mitä nyt? Onko siellä jotain?"

Mies työntyi edemmäs. "Luoja, täällähän on joku!" Hän kurkotti kättään ja sai kiinni hihasta. Hiha oli kirkkaan keltainen, ja sitä seurasi loistavan punainen hiuspehko. Hiukset olivat pitkät, ja aivan piikkisuorat. Mutta nyt ei ollut aikaa ihastella eikä kummastella, sillä hiusten jälkeen tuli esiin vihreä pusero ja se peitti rintaa, joka selvästi kuului naiselle. "Mitäs tämä nyt?" mies ihmetteli uudelleen ja veti naisen hitaasti esiin pensaan alta. Oliko tämä kuollut? Ei rinta liikkui kevyesti ylös ja alas, mutta nainen, oikeastaan aivan nuori tyttö, oli tajuton.

Korppi lehahti oksaltaan naisen viereen ja tepsutteli edes takaisin raakkuen äänekkäästi, kuin yrittäen herättää tyttöä. "Onko tämä sinun ystäväsi?" kysyi mies "Tämän takiako sinä pysäytit meidät?" Korppi tepasteli edestakaisin ja nyökytteli, kuin olisi vastannut miehen kysymykseen myöntävästi.

Mies tutki varovasti tyttöä. Suuria haavoja, tai muutakaan mikä olisi selittänyt tytön tajuttomuuden ei näkynyt. "Mitä minä sinun kanssasi oikein teen?" mies pohti ääneen. Kissa ja korppi tuijottivat miestä kuin kertoakseen ettei tyttöä nyt ainakaan tähän voinut jättää.

Mies nosti tytön syliinsä ja lähti kulkemaan eteenpäin. Hän liikkui varovasti kuulostellen joka askelella, mutta metsä vaikeni. "En pidä tuosta sumusta." mies mutisi hiljaa.

Kuljettuaan jonkin matkaa mies pysähtyi ja laski tytön varovasti sylistään. Kissa ja korppi käänsivät kumpikin silmänsä mieheen. "Hei mitä nyt, vaikka tyttö onkin hoikka,ei hän ole ilmaa." mies protestoi. Kuunneltuaan hetken mies nosti tytön taas syliinsä ja jatkoi matkaa. Hetken päästä hän poikkesi tieltä, noilta rattaan jäljiltä ja pujotteli puiden välitse syvemmälle metsään suojaten sylissään olevaa tyttöä. Pian alkoi kuulua veden hentoa solinaa. Edessä oli pieni kirkasvetinen puro.

keskiviikko 6. tammikuuta 2010

Alku

Tie oli kapea, tai ei se oikeastaan ollut edes tie. Vain kaksi renkaan uraa menossa samaan suuntaan metsän läpi. Sumu kiemurteli puiden ja pensaiden välissä. Pensaat urien vierellä olivat tuuheat, puut suuria ja niiden lehdet olivat vielä kirkkaan vihreät. Kesä ei vielä ollut taittunut kohti talvea.

Mies seisoi hiljaa katselleen ja kuunnellen. Oli puolen päivän aika, joten sumua ei olisi enää pitänyt olla. Mitä tai mikä odotti puiden takana? Hän tiesi, että hänen olisi mentävä sumuisen metsän läpi, koska sen takana oli Citadelin kaupunki, jossa hänen ystävänsä odotti häntä.

Harmaankirjava kissa, miehen matkakumppani, lähti astelemaan jälkien välissä olevaa ruohomattoa pitkin ja katsoi mieheen kuin sanoakseen, tule jo.

"Okei, Kaveri, mennään sitten", sanoi mies ja lähti eteenpäin. Muutaman askelen otettuaan hän kuuli jotain pensaiden seasta. Kissakin pysähtyi ja kohotti kuonoaan. Pensaiden seasta lehahti lentoon korppi, joka rääkäisi pahasti. "Sinäkö se siellä pelottelet matkustavaisia." huoahti mies ja lähti kulkemaan edelleen.

Korppi lensi miehen ohi, kääntyi ja lensi suoraan kohti. "Hei, lopeta!" mies väisti korppia, joka tuli uudelleen kohti. "Mikä sinua vaivaa, en minä ole tehnyt sinulle mitään." Taas korppi tuli kohti. Kissa yritti hyökätä korpin kimpuun, mutta korppi väisti taitavasti ja lehahti erään pensaan oksalle. Miehen jatkaessa matkaa, korppi tuli taas kohti...